Päivä 4/Day 4, perjantai 24.11.2023. Aistien kuormituksesta voimakertomuksiin.

Alkuun heti voin kertoa, että tämä päivä on ollut oikein aistien ylikuormitusta. Todellisuuden havainnointia ja voimanaisten tarinoita.

Nyt aloitin tämän jakson kirjoittamisen illalla klo 21.00. Tämä johtuu pelkästään siitä, että tuntuu tämän keski-ikäisen miehen sielu huutavan hetken lepoa tai ainakin lepoa aikaisemmin kuin yleensä.

Muut lähtivät vielä bussin kyytiin, bussin kyytiin, mikä pysähtelee väliajoin ja ihmisiä voi nousta kyytiin matkalla. Siellä voi tanssia, laulaa ja elää täysin sydämin. Hetki kun ei ole mitään muuta kuin se.

Patricio toi minut taksin kanssa hotellille. Kyllä he hyvää huolta meistä pitävät ja kyllä me olemme hyvissä käsissä täällä.

Jos pystyisi vaikka nukkua pikkaisen pidempään kuin tänään, vaikka lento lähteekin Bogotaan päivällä ja kaunis, mutta jotenkin surullinen ja silti niin voimakas Medellin jää taakse.

Päivän tapahtumiin siis...

Lähdimme tänään poikkeuksella vasta klo 10.00 liikenteeseen. Otimme matkalta mukaan kotiapulaisten liiton jäseniä, jotka opastivat meitä tämän päivän matkallamme.

Aluksi menimme jälleen köysiradalle. Ei kuitenkaan samaiselle köysiradalle kuin viimeksi. Menimme vaunun kuljettamina jälleen aaltokattoisten kattojen yllä. 

Joissain katoissa oli tiilejä aaltopeltien päällä, ettei tuulet vie peltejä pois. Oli siellä joku tehnyt peltikattoon kattoikkunankin, vanhasta auton kattoikkunasta. Monet kuivattivat pyykkiä katon reunan päällä.

Kun katsoi ohitse rakennelmien, näki elämän. Siellä lapset liikkuivat. Neljä poikaa veti eri raajoista yhtä poikaa. Pääsi kuitenkin irti. Mies seisoi yhden talon katolla ilman paitaa ja vain seisoi, tekemättä yhtään mitään. Kaunis nuori nainen käveli valkoisen punaisessa asussaan asumusten välissä pientä itse tehtyä polkua. Aivan täysin sellainen näky, että joku nyt ei kuulu tuohon maisemaan, vaikka juuri tuonne hän kuuluikin. 

Kuitenkin uskomaton näky tuo rakennelmien kokonaisuus kaikkine niiden elämineen. En nyt osaa sanoa muuta kuin, että hiljaiseksi vetää. Tuhansia ja tuhansia asumuksia ympäri vuoren rinnettä ja me "lensimme" suoraan heidän yläpuolellaan.

Kävimme ylhäällä päätepisteessä kääntymässä, jossa otimme kuvia alhaalta olevasta asumustulvasta.

Kun läksimme takaisin alaspäin vaunulla. Samaan vaunuun minun kanssani istui kummatkin tulkit, jotka ovat kulkeneet matkassamme, muutama kotiapulaisliiton jäsen ja eräs nuori nainen.

Toinen tulkeista aloitti hänen kanssaan keskustelun ja nainen kertoi oman tarinansa tai oikeastaan pienen pätkän omasta tarinastaan.

"Olen syntynyt täällä ja olen koko elämäni asunut täällä. Käyn työssä tuolla alhaalla ja olen niin tyytyväinen, kun on tämä matkustusväline meillä käytössä. Yleensä aloitan työt aamuvarhaisella ja lopetan aika myöhään. Nykyään työmatkaan menee tunti suuntaansa, kun ennen tätä meni pari tuntia tai silloin kun tämä oli rikki. Nykyään on aika turvallista matkustaa pimeän aikaankin, kuin ennen kun piti teitä ja portaita kulkea."

Nämä ihmiset ovat avoimia, hyvänsydämisiä, jotka ovat valmiina jakamaan avoimesti tarinoitaan. Aina pitää kuitenkin muistaa, että köyhyys on läsnä joka kulmassa ja jos ei ole ruokaa ja rahaa, niin täytyyhän ihmisten jostain sitä saada. Kannattaa siis olla jatkuvasti varuillaan, varsinkin ihmisjoukossa tai tällaisilla alueilla.

Köysiradan jälkeen matkustimme kaupunginosaan, jossa avautui turistipaikka. Tämä turistipolku vei alhaalta ylös vuorille päin. 

Alku oli aika jyrkkä tie, kunnes hetken päästä edessämme oli liukuportaat, niiden jälkeen toiset, niiden jälkeen kolmannet ja neljännet.

Kojuja, vaateputiikkeja, baareja, ruokapaikkoja ja katukaupustelijoita. Jotkut myivät suoraan pusseista "jotain", jotkut kylmälaukuistaan ja suurimmalla osalla oli hyvät paikat pöytineen.

Aistit saivat kyllä shokkihoitoa. Maalauksia, värejä, tuoksuja, ihmisiä, musiikkia ja elämää yllin kyllin. Polkua pitkin ylös ja alas kaiken ihmisvirran keskellä pujottelivat moottoripyörät, jotka kuljettivat joko ihmistä takanaan, menivät yksin tai olivat tavarakuskeja.

Kävimme aika ylhäällä, vähän matkaa viimeisen liukuportaan jälkeen lähdimme laskeutumaan alas. Ostin minäkin sieltä sentään jotain. Tyttären pojalle uuden lippiksen. Suoraan Kolumbiasta.

Viimeiseksi meidät kuljetettiin tai "ainakin minulle tämän päivän viimeinen" kotiapulaisliiton toimistolle. Siellä meitä olikin jo odottamassa iloinen joukko naisia.

Tervetulotoivotusten jälkeen monet kertoivat, miksi liittoon kuuluminen on heille tärkeää. Puheissa kuului palo, puheissa kuului toivo ja puheissa kuului perheeseen kuuluminen. 

Luovutimme myös SASKilta pienen lahjan liiton johtajalle.

Tämä päivä oli täynnä köyhyyttä, iloa, toivoa, rakkautta, lämpöä, värejä ja uskoa paremmasta.

Astien ylikuormitus on aivan vähäinen sanonta. Paras päivässä oli kuitenkin kuulla ne tarinat "voimanaisilta", naisilta, joilta kukaan ei vie tätä paremman elämän toivoa pois.

Kiitos tästä päivästä ja kohti viidettä.

Huomenna ei hirveästi tapahdu, mutta enköhän jotain kirjoita. Kirjoitan vaikka matkasta toiseen kaupunkiin saapumisesta ja hyvästeistä Medelliiniin, Medelliiniin mikä on nähnyt kaduillaan niin paljon ruumiita ja verta.

Kannattaa näitä lukiessa muistaa, että nämä ovat minun havainnointiani kaikesta mitä tapahtuu. Kaikkea ei vain valitettavasti voi tänne kirjoittaa, niin paljon olisi kerrottavaa, niin paljon on tapahtunut jo nyt muutamassa päivässä ja vielä olisi viikko jäljellä ja sen vietämme pääkaupungissa.

Kiitos kaikille, joita lähettiläsmatkamme kiinnostaa.